Jees now. Muutin tämän kuun alussa omaan vuokra-asuntoon ja kaikki on ihan kivaa.

Homo! On se niinku silleen ihan piristävää tietää joidenkin ihmisten olevan sitä mieltä, että kuollahan sinä ansaitset tai vähintään turpaan. Tulee käytyä sellaisiakin ajatuksia, etten mä voi tai saa edes puhua asiasta saatika mitään kiintymystä osoittaa ilman, että mut lakataan näkemästä ihmisenä ja asioita menee pieleen. Onneks on mahtava perhe. Ikinä ei voi ennustaa seurauksia kun jollekin yhden osan itsestään jakaa, mut venäläinen ruletti tekee elämästä jännää.

Mä voisin vaihtoehtoisesti tykätä elää yhteiskunnassa, jossa mulle tärkeiden tunteiden ilmaisuun vastattaisiin vain ”Hienoo! Ei kiitos”. Niin ja joskus ”Kyllä”. Mutta sekin on niin erikoinen juttu. Tähän asiaan liittyvissä tutkimuksissa prosenttiluvut vaihtelee paljon, mutta katotaan nyt vaikka Nerokalan tähän keskusteluun liitettyä ”Oletko homo?” -kyselyä: 75 % (99kpl) vastaajista vastasi ”En”. Loppuosa jakaantuu suurin piirtein niin, että homoja ja biseksuaaleja on kymmenisen prosenttia, viitisen prosenttia on vastannut ”En tiedä”.

Jos edellä oleva kuvais jakaantumista yleisesti esimerkiks mun lähipiirissä olevissa ihmisissä, mun edes seksuaalisen suuntautumisen perusteella mahdollisten seurustelukumppanieni määrä on noin 20-25% miehistä. Heterolla olis 85-90% naisista. Kaikki homot ei oo kaikista homoista kiinnostuneita eikä kaikki heterot kaikista heteroista, mut on normaaleilla vähän reilummat prosentit, hei. Ja yleensäkin paremmat kokoontumisen ja kanssakäymisen mahdollisuudet.

Oon tehnyt ja teen parhaillaan töitä nuorten parissa, mikä on ollut oikeesti mielettömän upeeta. Vaikka ei vielä oo parisuhteesta tietoakaan niin jo mä vaan ehdin sitäkin miettiä, että kuinka sellaisen asian ilmi tuleminen mun elämästäni vois esimerkiks kouluympäristössä kuraattorina toimiessa joillekin joko korottaa kynnystä tulla keskustelemaan tai tehdä siitä oikeasti ihan mahdotonta. Siel mä sit vaan sisustelisin sitä työhuonettani niin et se ois fabulous. Ei vaan.

Näen mä sen asian siitäkin näkökulmasta, että mä oon ammattitaitoinen ihminen, jolla on palo omaan työhön ja sellaistakin osaamista, mitä jollain muulla ei ole. Etujen ja haittojen nippu. Se mikä mua tän asian suhteen niin @!#%tanan altruistisena ihmisenä harmittaa ois joidenkin jääminen avun ulkopuolelle. Toisaalta se on fakta, joka pitää sosiaalialan työssä muutenkin hyväksyä. Sitten voi ympäristössään tehdä kaikkensa sen ongelman poistamiseksi.

Helsinki Pride on 22.-28. kesäkuuta. Vaikken mä oo kovin innoissani sateenkaarilippujen ja ilmapallojen alla tallaamisesta niin kulkue on aika korkeella mun listallani niiden asioiden joukossa, jotka pitää kokea ainakin kerran elämässä. En vielä oo päättänyt menenkö tänä vuonna. Ois se kyl hienoa. Jonkun vastamielenosoituksen näkeminen ois kans makoisaa. Vasta nyt oon alkanut saada selville kuinka paljon kaikkee muutakin kivaa on tarjolla: keskustelutilaisuuksia, elokuvanäytöksiä, teatteria, stand up –komiikkaa... Mulla ei ole tällä hetkellä rahaa muille lainailun vuoksi edes ens kuun vuokraan, mutta kyllä sitä aina jostain järjestyy. Se on mulle tosi, että ikinä ei opi eikä ikinä voi sanoa eläneensä ellei tee asioita oman mukavuuskuplansa ulkopuolella. Siks mä kaikenlaista teen.